Saatekirje

Olen edennyt projektissani lähelle maaliviivaa. Nyt pitäisi vielä varmistaa, etten kompastu viime metreillä: viimeinen silaus koskee nimittäin saatekirjettä. Tämä pieni, viimeinen ponnistus sekä ihastuttaa että inhottaa minua erilaisuudellaan. Toisaalta nautin esittelykirjeen kirjoittamisesta, mutta toisaalta pelkään ryssiväni homman täydellisesti.

Millainen on hyvä saatekirje?

Googlettamalla löysin heti läjän eriäviä mielipiteitä ja toisistaan poikkeavia ohjeita. Mitään lopullista totuutta ei tunnu olevan. Kustannustoimittajilla on omat mieltymyksensä saatekirjeitten suhteen - kaikki eivät edes lue saatekirjeitä - joten aikamoista hakuammuntaahan tämä on.
Sain onnekseni muutamia hyviä neuvoja kirjoittajatoverilta. Ilman häntä tuskailisin varmasti vieläkin sen kysymyksen äärellä, kannattaako kässärin juonta referoida yhdellä lauseella, puolella sivulla vai lyhyellä "lue"-kommentilla.

Valitsin seuraavan lähestymistavan: pidin koko saatteen pikkuisen vajaan sivun mittaisena, aloitin sen kässärini esittelyllä ja mainitsin sitten pari sanaa itsestäni kirjoittajana. Perinteinen malli toisin sanoen.
Pyrin pitämään saatekirjeen kielen mahdollisimman pelkistettynä ja asiallisena. Tavoittelin työhakemus-mallia, eli karsin kaiken ylimääräisen pois. Ymmärrän toki, ettei tämä tyyli anna minusta kirjoittajana kaikista persoonallisinta kuvaa, mutta ainakin se antaa ymmärtää, että olen tosissani.

Vaikka olen kohtalaisen tyytyväinen tämänhetkiseen saatekirjeeseeni, pieni pelko vaivaa mieltäni. Ajattelen: "Voiko huonolla saatekirjeellä pilata kässärin mahdollisuudet soppariin, ennen kuin kustis on lukenut kässäristä ensimmäistäkään sanaa?"
Tiedämme, että kustannustoimittajat ovat kiireisiä, joten voiko olettaa, että jos kustikselle tulee jo pelkästään saatekirjeestä vahva ei-fiilis, itse kässäriin ei perehdytä enää sen syvällisemmin?

Hermostuttavia hetkiä kässärin taipaleella. Kirjoittajana en kuitenkaan pysty vaikuttamaan kässärini kohtaloon tämän enempää, joten ei kai auta kuin pistää kädet ristiin ja toivoa parasta. Vielä Kuura ei kustannuskierrokselleen lähde - kässäri joutuu lähipäivinä vielä viimeiseen syyniin - mutta ensi viikon aikana uskoisin päästäväni irti tästä pienokaisesta.
Hullu ajatus. Kuuntelen jo nyt haikeana näitä "Kuura-biisejä", jotka jäävän kohta tyhjän päälle, kun ei ole enää kässäriä, jota editoida.

P.S. Kaikkitietämättömät kertojat -blogi järjestää kirja-arvonnan joulukuun alkajaiseksi. Jaossa ovat uutuusromaanit Lautturi sekä Routamieli. Käykäähän osallistumassa!

Romaanin nimeäminen

Olen kuluneen viikonlopun aikana tehnyt viimeisiä muokkauksia Kuuraan, ja lopun lähestyessä olen alkanut pohtia myös tarinan nimeä. "Kuura" on ollut kässärini työnimi alusta asti, mutta missään vaiheessa en ole kuvitellut, että otsikko olisi pysyvä. Mielestäni "kuura" on hyvin kaunis suomalainen sana, mutta en pistäisi pahakseni jos keksisin kässärini otsikoksi jotain kuvaavampaa ja mieleenpainuvampaa.

Kysynkin seuraavaa: millaiset romaanien, novellien tai elokuvien nimet ovat teidän mielestänne onnistuneita? Entä päinvastoin, miltä näyttää epäonnistunut tai heikko otsikko?

Toki ymmärrän, että tämä on mielipideasia, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan ihmisten ajatuksia aiheesta, koska niiden pohjalta voin ammentaa omia ideoita. En ole koskaan ollut hyvä otsikoimaan tekstejäni, vaikka ymmärrän toki että helpoiten otsikon saa muodostettua siten, että siihen tiivistää tarinan ytimen (tai ainakin jotain hyvin olennaista tarinasta).
Itse pidän persoonallisista kirjojen nimistä, sellaisista, joihin on jätetty hieman tulkinnan varaa. Mutta liian lennokas ei mielestäni pidä olla, koska silloin homma menee helposti tekotaiteelliseksi. Mielestäni esim. "Blood and Chocolate" on loistava kirjan nimi, samoin kuin Annukka Salaman "Käärmeenlumooja". Molemmissa tapauksissa lukija ei vielä alkuun ole varma mihin romaanin otsikko viittaa, mutta tarinan lopussa kaikki on päivänselvää.

En voi sanoa yksiselitteisesti pidänkö enemmän pitkistä vai lyhyistä nimistä, koska molempien joukossa on omat helmensä. Sen kuitenkin tiedän, etten pidä massanimistä, jotka sekoittuvat keskenään. Minua on aina hermostuttanut esimerkiksi Sookie Stackhouse -sarjan kirjojen nimet, koska en erota niitä toisistaan: "Veren voima", "Veren imussa", "Veren muisti", "Verta sakeampaa", "Veren sitomat" ym. Joistakuista on varmasti kovin kekseliästä, että sarjan osat yhdistetään tuolla tavoin toisiinsa, mutta itse suosin sitä, että jokainen kirja on erotettavissa omaksi kokonaisuudekseen - otsikkoa myöten. Esimerkiksi Harry Potter -kirjoja on yhteensä 7 kappaletta, mutta kaikki tietävät eron "Liekehtivän pikarin" ja "Feeniksin killan" tapahtumien välillä, koska otsikko auttaa lukijaa muistamaan, mitä kyseisissä kirjoissa tapahtui.

Aihetta pohtiessani päädyin selailemaan hitusen myös Demin keskustelufoorumia, jossa keskustelijat listasivat hyviä ja huonoja kirjojen nimiä. Tuolla sivulla monet ilmaisivat vieroksuvansa etenkin partitiivimuotoisia nimiä, kuten "Frendejä ja kundeja". En ole ihan varma, mihin tämä inho perustuu, koska mielestäni esim. "Helmiä ja sikoja" on oikein hyvä nimi. Minulle tärkeämpää on tarkastella otsikon sisältöä, ei niinkään sen muotoa.

Listaan seuraavaksi muutamia romaanien ja elokuvien nimiä, joita olen pitänyt erityisen onnistuneina. Niissä tapauksissa, joissa suomennos ei ole yltänyt alkuperäisen nimen tasolle, käytän alkuperäisnimeä.

• Ennen päivänlaskua ei voi
• Eläinten vallankumous
• Hohto
• Kärpästen herra
• Looking for Alaska
• Lumikki-trilogia (Punainen kuin veri, Valkea kuin lumi, Musta kuin eebenpuu)
• Taru sormusten herrasta (Sormuksen ritarit, Kaksi tornia, Kuninkaan paluu)
• The fault in our stars
• Tie
• Susiraja
• Uhrilampaat
• Uinu, uinu lemmikkini
• Valoa, valoa, valoa

Missä tarinat syntyvät

Minkälaisissa työtiloissa tarinat syntyvät? Tarvitseeko kirjoittaja siististi sisustetun ullakkohuoneiston vai luovaa kaaosta ympärilleen päästäkseen kässärinsä tunnelmaan? Minkälainen huone on kirjoittajalle se kaikista toimivin ja inspiroivin työympäristö?
Kirjoittajabloggaajat ovat viime aikoina esitelleet omia työhuoneitaan. Tästä intoutuneena päätin kuvata oman työpisteeni. Se poikkeaa monien muiden kirjoittajien työpisteistä ehkä eniten siten, ettei sen kohdalla voi oikeastaan puhua työhuoneesta. Minä kirjoitan pienen opiskelijakämppäni olkkarissa.

Kuten kuvasta näkyy, käytän toistaiseksi työpöytänäni matalaa sohvapöytää. Tavallisesti pöytä ei ole noin lähellä sohvaa, mutta kirjoittaessani minun on vedettävä se lähes kiinni jalkoihini. Tämän vuoksi työasentoni ei ole kenties kaikista ergonomisin, mikäli haluan pitää läppärin pöydällä. Selkäkivut välttääkseni nostankin usein jalat pöydälle ja asetan läppärin polvien päälle - se on oikeastaan todella mukava ja hyväksi havaittu asento! Ikeasta ostettu läppäritaso (näkyy kuvassa) estää läppäriä kuumentumasta jalkojani vasten, ja samalla saan pidettyä ruudun korkeammalla. Röhnöttävässä asennossa olen kirjoittanut n. 90% kässäreistäni.

Pidän hämärässä kirjoittamisesta. Viikonloppuisin valvon usein myöhään ja sytyttelen tunnelmavaloja. Olen kauhean rakastunut kuvassa näkyvään Happy Lights -valosarjaan, jonka hankin viime kesänä. Se muistuttaa vähän jouluvaloja. Happy Lightsien tultua en ole nähnyt tarvetta sytytellä enää kynttilöitä, niin kuin vuosi sitten talvella. Kynttilöiden lämpöä ja tuoksua keinovalo ei tietenkään korvaa, mutta ainakin kodista on tullut astetta paloturvallisempi ja koristekynttiläni säilyvät kauniina pidempäään.

Olen pistänyt merkille, että useimmat kirjoittajabloggaajista ovat kovia teen kuluttajia. Minäkin juon teetä - mutta en mitenkään mainittavan suuria määriä. Kuvaa varten minun oli kuitenkin pakko asettaa Indiskan teekuppi pöydälle, koska mielestäni kuppi on vain niin syötävän kaunis ja ihana. Mutta teetä en siitä usein juo.
Sen sijaan kuulun niihin onnettomiin, jotka kuluttavat arkenakin pulloittain colajuomia. Kuluneen syksyn aikana olen lipittänyt Cola Lightia tai Cola Zeroa aivan älyttömiä määriä. Tekisi mieli kuvata tähän nuo kolme pullopussia, jotka odottavat että joku veisi ne kauppaan palautettavaksi, mutta taidan säästää lukijani siltä näyltä.

Minulle koti on paras paikka kirjoittaa, mutta se ei suinkaan ole ainoa työympäristöni. Olen aikaisemmin blogiviesteissäni maininnut, että kirjoitan paljon myös nettikahviloissa ja koulun työtiloissa. Yleensä hakeuduin näihin paikkoihin silloin, kun writer's block uhkaa, eikä tekisi yhtään mieli kirjoittaa. Kodin ulkopuolelle hakeudun myös silloin jos olen aikeissa tehdä suuren tai haastavan editointirupeaman. Keskityn koulun työtiloissa paljon tunnollisemmin epämukavien kohtausten kirjoittamiseen kuin kotona. Tällöin en myöskään kuuntele musiikkia tai pyöri netissä työrupeaman aikana.

Lyhyesti loppuun haluan vielä mainita, että musiikilla on äärimmäisen suuri rooli kässäreitteni syntyprosessissa. Kuuntelen paljon elokuvamusiikkeja - etenkin Hans Zimmerin sävellyksiä - mutta myös satunnaisten artistien kappaleita. Pyrin välttämään suosittuja radiohittejä. Sen sijaan rakastan sitä, kun huomaan tehneeni jonkun harvinaisen löydön. Saatan kuunnella uutta biisiä repeatilla monta tuntia samalla, kun kirjoitan musiikkiin sopivaa kohtausta. Tuolla menetelmällä tietyt biisit tulevat osaksi kässärini tunnelmaa, ja aina jälkeenpäin kuunnellessani kyseisiä biisejä, näen mielessäni vain sen kohtauksen jota kirjoitin biisiä kuunnellessani.

Ajattelin tehdä myöhemmin lyhyen listan niistä biiseistä, jotka ovat vaikuttaneet Kuuran syntyyn kaikista eniten. Ajatuksesta intoutuneena haluan kuitenkin liittää jo tämän viestin yhteyteen yhden suosikeistani.